Työpäivä, joka ei rakennu venymisen varaan

Tein tällä viikolla tietoisesti töitä.

Se kuulostaa ehkä oudolta kirjoittaa näkyville noin, sillä olenhan minä tehnyt erinäisiä asioita koko kevään.

Olen kirjoittanut.

Ideoinut.

Rakentanut nettisivuja.

Vastannut viesteihin.

Suunnitellut uusia asioita.

Käynyt keskusteluja.

Innostunut.

Ulospäin tämä viikko ei varmasti näyttänyt juurikaan sen kummemmalta kuin moni muukaan päivä viime kuukausina. Mutta minulle tässä oli yksi iso ero:

M

ääritin nämä päivät itse itselleni työpäiviksi.

En hetkiksi siinä sivussa. En “puuhasteluksi”. En asioiksi, joita teen silloin kun kehossa sattuu olemaan tarpeeksi energiaa. Vaan työksi. Ja yllättävän paljon muuttui jo sillä.

Olen huomannut, miten syvällä minussa edelleen istuu ajatus siitä, miltä “oikea työ” näyttää.

Kiireeltä.

Täydeltä kalenterilta.

Pitkiltä päiviltä.

Ainaiselta valmiustilalta.

Jatkuvalta venymiseltä.

Siltä, että työpäivä pitää jotenkin ansaita tekemällä tarpeeksi paljon.

Siksi tämä uusi tapa tuntuu samaan aikaan hyvin pieneltä ja todella suurelta. 4 tunnin työpäivä mökillä ei näyttänyt ulospäin erityiseltä. Mutta minulle se oli ensimmäinen hetki pitkään aikaan, jolloin tekeminen ei syntynyt pakosta, selviytymisestä tai jatkuvasta varuillaanolosta. Se syntyi kiinnostuksesta.

Ehkä uudenlainen työ ei synnykään ylivireydestä. Ehkä parhaat ajatukset eivät synny silloin, kun ihminen venyy äärimmilleen, vaan silloin kun hermosto on riittävän turvassa ajattelemaan, leikkimään ja luomaan uutta. Ehkä juuri siksi tällaiset välitilat ovat joskus välttämättömiä. Ei siksi, että ihminen olisi pysähtynyt lopullisesti. Vaan siksi, että jokin vanha tapa tehdä työtä ehtii hiljentyä ennen kuin uusi voi syntyä tilalle.

En tiedä vielä täysin, miltä tämä uusi tapa tehdä työtä näyttää.

Mutta tiedän jo yhden asian:

En enää halua rakentaa elämääni jatkuvan venymisen varaan.